Treenaamisesta, syömisestä, kivusta ja stressistä

Olen aina ollut vähintäänkin innokas treenaaja kuten jokainen blogiani aiemmin seurannut tietää. Vuosi sitten huomasin aina jalkatreenien jälkeen kipua alaselässä. Aluksi ajattelin särkyjen olevan lihasjäykkyyttä ja menevän ohi levolla, hyvällä syömisellä ja putkirullaamisella. Näin ei kuitenkin käynyt. Lopetin jalkatreenit toukokuussa 2014 kokonaan kipujen pakottamana ja keskityin kesän yli yläkropan ja keskivartalon vahvistamiseen siinä toivossa, että coren heikkouden eliminoiminen toisi tuloksia myös selässä ja pääsisin pian taas kunnon treenien makuun. Kivut hellittivätkin jonkin verran, mutteivat poistuneet kokonaan. Kivulla ei myöskään tuntunut olevan suurta logiikkaa, joskus treenin jälkeen selkä oli kuin tulessa, mutta joskus ei. Joskus aamulla heräsin kipuihin ja toisena en.

Kärsin kipujen kanssa pari kuukautta ennen kuin menin lääkäriin. Tiesin kyllä jo pitkälti etukäteen mistä olisi kysymys konsultoituani mm. ystävääni kiropraktikko Kristian Ekströmiä sekä osteopaatti Kari Suomalaista kipujeni syistä. Magneettikuvista ei löytynyt sinänsä mitään poikkeavaa, pieni, lähes huomaamaton välilevyn pullistuma kyllä. Tämä aiheutti kipuja, mutta oli sinänsä normaalilöydös tarkoittaen, että todella monella ihmisellä on samanlainen, mutta he eivät koskaan tiedä siitä, koska heille pullistuma ei aiheuta kipua. Hoitona kipua tuottavien liikkeiden välttäminen ja keskivartalon vahvistaminen. Tuttuja juttuja. 

Alakropan treenien poisjättäminen aiheutti ensin kevyttä (okei, ankaraa) stressiä. Olin edellisestä syksystä saakka tehnyt henkistä matkaani pois vähähiilihydraattisuuden maailmasta, johon olin vähän vaivihkaa juurtuneiden tapojeni uhrina ajautunut saaden aineenvaihduntani hienoiseen jumiin. Tästä todisteena oli tukala fiilis omassa kropassa ja pöhöttynyt ja nesteinen olomuoto. Valmentajana en ikinä olisi suositellut asiakkaalleni vhh:ta ja viittä kovaa treeniä viikossa pitkäaikaisesti, mutta omille toimilleen on sokeampi ja ilmiselviä yhteyksiä on vaikea nähdä kun kyse on omasta itsestä. Olinhan jo lisännyt hiilareita parin vuoden takaisesta, joten en tajunnut, että söin silti niitä jatkuvasti liian vähän kulutukseeni nähden.

Toden teolla lisäsin hiilareita vielä reippaammin vain noin kuukautta ennen kuin selkäni alkoi oireilla. Olin tällöin vihdoin omakohtaisesti ymmärtänyt, että jatkuva liian vähäinen hiilihydraattien syöminen piti kehoni stressitasoa kroonisesti koholla. Kovien kuormittavien treenien pois jättäminen ahdisti, entä jos paisun nyt valaan mittoihin? Mihin kehoni nyt käyttää kaiken syömäni hiilihydraatin kun en treenaa? Tiesin silti miten minun tulisi toimia, VHH ei olisi missään tapauksessa enää vaihtoehto, se ei toiminut. 

 Kookosmaitoon tehty riisipuuro, talvikauden ystäväni

Kookosmaitoon tehty riisipuuro, talvikauden ystäväni

Loppukesästä treenasin 3-4 kertaa viikossa yläkroppaa ja keskivartaloa, kunnes olkapääni alkoivat oireilla ylirasituksesta. Samalla selkäni oli entisellään. Jouduin tekemään uuden tilannekatsauksen ja myöntämään, että kropan oireilut eivät ole vain ärsyttävyyksiä ja hidasteita vaan signaaleja siitä, että olen liian stressissä ja treenini ovat liian kuormittavia. Tämä oli toki asia, joka oli minulle hyvin selvää aiemmista kokemuksistani ja asia mistä olin erityisen tarkka omien asiakkaideni kanssa, mutta vasta nyt todella se upposi syvälle omaan pääkoppaani. Oli ensin vaikea hyväksyä ylitreenamisen mahdollisuutta, sillä enhän treenannut "juuri ollenkaan". Kolme kovaa yläkroppatreeniä viikossa ei tuntunut juuri miltään entiseen verrattuna. Varsinkaan kun treenimääräni viisi kuusi vuotta sitten olivat triplat tähän. Olinhan jo vähentänyt, eihän tämä ollut juuri mitään! Kehossani oli selvästi käynnissä sarja stressistä johtuvia reaktioita, joista selkä oli ensimmäinen merkki.

Lakkasin treenaamasta. Kokonaan. Monta kuukautta kävin kevyillä joogatunneilla ja pyrin siihen, että kolme kertaa viikossa teen kehonhuoltotreenin kotona tai salilla. Joskus tein 10 minuuttia joskus 60 minuuttia jotakin. Selkäni kipeytyi oikeastaan kaikesta, kokeilin aerobisena treeninä soutulaitteita, crosstraineria ja pyöräilyä, kunnes hylkäsin nekin. Tein sitten kaikkia sellaisia liikkeitä mihin pystyin. Liikevalikoima oli jossain vaiheessa erittäin suppea, sillä olkapääni ei sietänyt nostamista pään ylle. Putkirullausta, joogaa siinä määrin kuin pystyin ja paljon kävelyä. Välillä hyppyjä, dynaamisia venytyksiä ja vanutuksia. Paljon osteopaattista ja kiropraktista hoitoa. 

 

 Alkuvuodesta porrastreeni jo sujui kunhan en tehnyt sitä liian usein ja en koskaan juossut täysillä

Alkuvuodesta porrastreeni jo sujui kunhan en tehnyt sitä liian usein ja en koskaan juossut täysillä

Jossain vaiheessa huomasin, että yöuneni pitenivät treenien pois jäädessä keskimäärin 9-10 tuntiin ja olin virkeämpi kuin olin ollut aikoihin. Unettomuustaustani vuoksi olin ollut järjettömän tyytyväinen viimeisten vuosieni 8 tuntiin yössä, enkä ollut koskaan ajatellut, että voisin olla vielä virkeämpi. Ennen en ollut kyennyt nukkumaan yli 8 tuntia ja nyt posotin täyttä päätä yli 9 tunnin yöunia. Samaan aikaan jatkoin syömistä kuten ennenkin pitäen hiilarimäärän korkeammalla tasolla.

 Kokeilin erilaisia juttuja

Kokeilin erilaisia juttuja

Tämän vuoden alussa huomasin housunkauluksesta ja minusta otetuista valokuvista, että pöhöttyneisyys ja nesteisyys olivat kadonneet ja olin sutjakampi. Olin treenannut hyvin vähän ja syönyt ja nukkunut paljon. Lisääntynyt uni ja laskenut stressikuorma olivat tehneet erittäin hyvää kropalle ja mielelle. Olo oli omempi. Samaisesta aineenvaihdunnan heräämisestä on esimerkkinä useita valmennettaviani. Hellittäminen ja rentoutuminen vievät usein tuloksiin niillä persoonallisuustyypeillä, joilla itseruoskinta, ylisuorittaminen sekä täydellisyydentavoittelu on sisäänrakennettua. 

Olin myös henkisesti vähemmän stressaantunut. Treeni ei ollut enää pakko, joka piti suorittaa ja aikatauluttaa. Liikuin kyllä, mutta puhtaasti 100 % omasta tahdostani, en omatunnon kolkuttamana tai treeniohjelman pakottamana. Elämästäni tuli vapaampaa. Enkä ollut tajunnut olevani kahlittu ennen kuin oli pakko hidastaa tahtia. Enkä olisi hidastanut, ellei olisi ollut pakko :).

 Vertical Clubilla ilmajoogassa

Vertical Clubilla ilmajoogassa

Tänä keväänä selkäni on pääasiassa kivuton. Se on minulle hieno opettaja, jonka kautta tiedän miten voin, sillä selkä reagoi kyllä jos menee liian lujaa. Pystyn taas treenaamaan, myös jalkatreenejä, mutta ne ovat lyhyitä ja napakoita ja tähtäävät selän kuntoutukseen. Olen treeneistäni innostunut ja teen ne mielelläni. Joskus en treenaa kovia treenejä vaikkapa viikkoon, koska ei huvita. Tämä kertoo minulle, että jossain muualla on vika, olen joko liian väsynyt, syönyt huonosti tai olen henkisesti stressaantunut. Koska muuten tiedän, että minua huvittaisi :). Olen oppinut luottamaan itseeni tässä. En ole lusmuilija tai laiska jos en treenaa tänään kovaa. Vaan ymmärrän kehoni viestejä paremmin. Lepään juuri niin paljon kuin on tarvis. Ja sen jälkeen jaksan aina paremmin. Voin tehdä tunnin sijaan 15 minuuttia treeniä tai huoltaa kroppaa, tekemistä aina löytyy. Tämä on myös ehkä mahtavin oppi selän kipuilussa, aina voi tehdä jotakin pientä, joka vie minua eteenpäin.

Olen oppinut niin suurta kiitollisuutta ja armollisuutta kehostani, että en edes halua ajatella miten ankara ja kriittinen olen ollut kroppaani kohtaan joskus aiemmin. On ihan mahtavaa vetää maasta mummopainoilla kun ei ole vuoteen tehnyt maastavetoa. Tai juosta ylös portaat kun selkä ei enää kipeydykään. En jaksa oikein miettiä kehoni ulkonäköä, johon olen tässä elämässä keskittynyt jo ihan tarpeeksi, vaan keskityn enemmän siihen mitä se pystyy tekemään nyt ja mihin se varmasti kohta pystyy kun harjoittelen. Toki ennemmin olisin ottanut nämä opit muuten kuin kivun kautta, mutta en tiedä olisiko se ollut kaltaiselleni jääräpäälle mahdollista.

 Kelkan edessä ihminen nöyrtyy

Kelkan edessä ihminen nöyrtyy

Selän kipeytyminen oli vain kirsikka kakussa treeneihin nähden liian vähän syömisen ja treeneistä stressaamisen seurauksena. Nyt tunnen, että syömiseni ja treenini menevät paremmin linjassa. Olen ymmärtänyt, että mikäli haluan treenata yhtä paljon kuin urheilija, minun täytyisi syödä hurjia määriä päivittäin ja itse asiassa en ole siihen valmis. Minulle tämä on ollut tärkeä oivallus. Treenaaminen, terveys ja suorituskyky ovat minulle erittäin tärkeitä asioita ja treenaan toki tavoitteellisella ja suunnitelmallisella tavalla. Luontainen ruokahaluni ei kuitenkaan missään tapauksessa mätsää siihen mitä sen kuuluisi olla mikäli haluaisin urheilla nykyistä enemmän. Olen kartoittanut omaa arvomaailmaani entistä tarkemmin: mikä minulle on tärkeää? Minulla ei ole kiinnostusta tai intoa opetella syömään tuhottomasti, vaikka se olisi toki mahdollista. Minua ei myöskään kiinnosta pistää treenejä, ruokien valmistusta tai ruoan syömistä kaiken muun elämän edelle, vaikka ne tärkeässä roolissa ovatkin. Joten siksi urheilen vähän aiempaa vähemmän, nukun enemmän ja otan rennommin :). 

Viimeinen vuosi on ollut minulle älyttömän opettavainen ja täynnä oivalluksia. Olen saanut paljon työkaluja myös valmennustyöhöni omien kokemusteni kautta kuten tässä ammatissa useimmiten taitaa käydä. Tässä kaikessa korvaattomana apuna on toiminut eritoten parempi puoliskoni J, joka hellittämättömästi kantanut eteeni riisikippoa riisikipollisen jälkeen ja opettanut miehen logiikalla armollisuutta itseäni kohtaan. Kiitokset ansaitsee myös rakas ystäväni Kristian Ekström, joka on auttanut minua eniten eteenpäin selän kuntouttamisen kanssa ja opettanut minua paljon stressin ja kivun yhteydestä. Hän on myös toiminut kipuvalittelujeni kuuntelevana korvana ja luottanut koko ajan täysillä siihen, että menen parempaan suuntaan. 

Luotto-kroppakorjaajani osteopaattiopiskelija Mikko Haverinen Espoon Kineticistä on hoitanut ja rentouttanut minua viikottain. Tämä on ollut korvaamatonta. Kiitokset myös osteopaatti Kari Suomalaiselle (joka muuten ottaa vastaan myös meillä OP Centerillä), joka myös avustanut olkapään ja selän kuntouttamisessa. Treenien ohjelmoinnissa luotan aukottomasti supervalmentajaamme Heikki Mariniin, joka on rautaisella ammattitaidolla vastuussa siitä, että minusta tulee taas vahvempi ja parempi minä. Lisäksi kiitos vielä Tampereen valkullemme Sanna Elorannalle, joka on takonut päähäni oppia riittävästä syömisestä. Samaa on tehnyt lääkäri Vilho Ahola, jolle myös kiitokset. Valmentajakin tarvitsee valmentajan, perspektiiviä ja tukea omille pähkäilyille. 

Olen tullut siihen tulokseen, että minun on lyötävä pollaani useisiin seiniin, sillä tämä mahdollistaa oppimisen ja paremmaksi tulemisen. Ystäväni Kaisa Jaakkola viittasi tähän elegantimmalla mielikuvalla sipulin kerrosten kuorimisesta :), aina paljastuu uusi kerros ja uusia oivalluksia. Näistä jutuista olemme myös Jaskan kanssa puhuneet Paleoradiossa, kannattaa aiheeseen liittyen kuunnella varsinkin Burn out-spesiaalimme jakso 14.