"Body hate is a good motivator but it doesn't make you feel good"

Otsikkoon toteamuksen esitti liikuntapsykologian professorini graduseminaarissani. Mielestäni lausahdus oli loistava ja totta ja aiheutti tämän seuraavan ajatuksenvirran. 

Se että vihaa omaa kehoaan on monelle elämäntapamuutosten ja liikkumaan lähtemisen alkujuuri. Monelle se on syy, miksi hakeutuu valmennukseen ja alkaa muuttaa omia tottumuksiaan. Se on ehdottomasti ollut syy miksi itse olen alkanut liikkumaan, se miksi hakeuduin valmennukseen ja vuosia motivaattori sille miksi ylipäätään liikuin. Tai oikeastaan motivaationi oli pelko. Että jos en liiku, jotakin kamalaa tapahtuu, lihon ja sen jälkeen minussa ei ole enää mitään rakastettavaa. Ihanaa ja vapauttavaa - NOT. 

Niin hirveää kuin oman kroppansa inhoaminen onkin, se voi aluksi toimia motivaattorina. Joillakin ajatus nopeastikin jalostuu ja kehittyy ja liikkeen kautta oma keho alkaa tuntua omemmalta. Pystyvä ja toimiva keho vähentää itseinhoa eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, muuttuiko fyysisesti solakammaksi. Into liikkua kehon muokkaamiseksi muuttuu pikkuhiljaa liikunnan iloksi ja oma kroppa tämän ilon mahdollistajaksi. Liike on vapauttaja ja työkalu joka auttaa näkemään itsen sinä minä se on, arvokkaana ja ihanana. 

 Kuva: Pirita Torvi

Kuva: Pirita Torvi

Sitten on niitä toisia tarinoita. Kuten omani. Niin toivoisin, että kaikilla homma menisi kuten tuossa edellä. Liikunnasta voi myös tulla kehovihan mahdollistaja. Liikunta on väline loputtomiin muokata kroppaansa, koskaan ei voi olla tyytyväinen koska aina on jotakin mikä ei miellytä tai ole täydellistä.

Itselläni tähän liittyi oman kroppani vihaamisen lisäksi myös erittäin kriittinen suhtautuminen muiden kehoihin ja elämäntapoihin. Myönnän sen nyt vaikka häpeän tätä syvästi. Arvostelin ja ajattelin olevani muiden yläpuolella. Kun muut huomauttivat liiallisesta kurinalaisuudestani, hoikkuudestani tai treenimääristäni, tämä vain vahvisti käsitystäni siitä, että olen ainutlaatuinen. Muut eivät vain omista samanlaista luonteenlujuutta kuin minä.

Oma spartalainen tyylini suorittaa liikuntaa ja ruokavaliota aiheutti sen ettei minulla ollut minkäänlaista ymmärrystä laiskoille ja lihaville (mielessäni nämä olivat yksi ja sama asia). Niille jotka syövät jäätelöä keskellä viikkoa tai niille jotka jättävät jumppatunnin väliin koska väsyttää. 

Paradoksaalista kyllä, samaan aikaan vihasin ja rakastin kehoani. Ajattelin olevani parempi kuin muut mutta samaan aikaan arvottomampi kuin kukaan. Liikunta toimi tähän päivittäisenä "lääkkeenä".

On luonnollista että moiselle käyttäytymiselle tulee loppu tavalla tai toisella. Minulla ensin prakasi keho ja lakkasin nukkumasta. Sitten prakasi polla ja sitten alkoivat kehon ongelmat. Ja siitä vuosien itseni etsiminen, toipuminen ja normalisoituminen. 

 Kuva: Pirita Torvi

Kuva: Pirita Torvi

Kuten Maaret Kallio sanoo usein kirjoissaan, ihmisen mieltä täytyy silittää myötäkarvaan, jotta se alkaa voida hyvin. Ei kurittamalla ja arvostelemalla. Vaan myötätuntoisesti ymmärtäen. Kun kerran ajaa itsekurillaan tiiliseinään, alkaa ymmärtää että metodi jota toteutti ei taida toimia.  Vain myötäkarvaan silittäminen toi minulle lopulta tuloksia ja mielenrauhan. Sekä mahdollisuuden levätä ja alkaa arvostaa sekä minua minuna että kroppaani sellaisena kuin se on. Löysin ilon liikkua kun kykenin luopumaan vihasta. Samalla löysin myös ymmärrystä ja empatiaa muita kohtaan. 

Mietin tähän loppuun kovasti, miksi kirjoitin tämän blogipostauksen. Ja mikä pointti tai opetus tällä tekstillä on. Ja että kannattaako tätä edes julkaista. En ole tässä esittänyt mitään keinoja kehovihasta pääsemiseen. Valmentajana mielelläni kertoisin ratkaisun tai oikotien, jolla voisin teitä lukijoitani auttaa. Varsinkin blogipostien julkaisussa kynnykseni on äärimmäisen korkea. Koska halua elää kuten opetan, julkaisen nyt tämän raakileen ja toivon, että ehkä tästä on jollekin toivoa tai kannustusta vaikka täydellinen ratkaisu jäi esittämättä. <3